Kuukauden konkari: Reijo Oravainen

Kvvy:n eläkkeellä oleva toiminnanjohtaja Reijo Oravainen on nähnyt kaikkein huonoimman vaiheen vesistöjen tilassa: yönmustia ja haisevia vesiä kalakuolemineen. Vesiensuojeluyhdistyksen historian suurimpana ansiona hän pitää vesistön tilan pitkäjänteistä seurantaa ja neuvontatyötä.

– Esimerkiksi asutuksen vedenpuhdistamoiden hoitajia meidän piti ohjeistaa, jotta he osaisivat toimia paremmin kehittyvien menetelmien kanssa. Paikan päällä annetuilla käytännön ohjeilla saatiinkin puhdistamon läpi kulkevasta kuormituksesta melkein puolet pois ilman, että itse puhdistamolle tarvitsi tehdä juuri mitään.

Kaikkiaan muutos tuli kuitenkin hitaasti, sillä pääsaastuttaja oli teollisuus, erityisesti sellutehtaat. Pahimpiin kuuluvana muistona Oravaiselle on jäänyt 1970-luvulta metsäteollisuuden ja Säterin tehtaan päästöt Vanajanselälle, jossa kalat kelluivat kesäisin vedessä mahat pystyssä.

– Pentti Linkola kalasti niillä vesillä ja oli aivan aiheesta näreissään. Mieleeni on jäänyt myös, kun Kalattomanlahden jätevesialtaan pato murtui Valkeakoskella. Likavesi hurahti Kärjenniemenselkään, ja tilanne näytti vähän aikaa niin surulliselta, että piti panna tupakkalakko poikki, muistelee Puropojaksikin nimitelty luonnonystävä.

Jos Oravaisella olisi ollut diktaattorin oikeudet, hän olisi käskyttänyt juuri selluteollisuutta, joka maan tapaan vitkutteli kiristyvien päästölupien kanssa vuosia eri oikeusasteissa.

– Olimme yhdistyksenä kuitenkin sovitteleva ja neuvova järjestö, vähän toisin kuin vaikka jotkut luonnonsuojeluyhdistykset, Oravainen korostaa.

Muutos vesistön tilassa alkoi näkyä

– Kun sellun valmistus jouduttiin ihan taloudellisistakin syistä lopettamaan useilla paikkakunnilla, muutos näkyi selvästi tarkkailutiedoissamme. Ilman sellunkeiton loppumista ei kuormituksen vähentymisessä olisi päästy kuin korkeintaan puoleen.

Loput teollisuuden päästöistä saatiin Oravaisen mukaan kuriin jätevesien biologisella puhdistuksella. Osaltaan muutosta vauhditti vesilain uudistus. Kalakuolemia aiheuttavasta orgaanisesta kuormituksesta oli 2000-luvulla enää prosentti jäljellä.

– Vedet paranivat ihan silmissä. Happitilanne koheni niin hyväksi, että siellä missä ennen oli kalakuolemia vuosittain, lohetkin alkoivat taas pärjätä. Toki jotkut pahasti rehevöityneet järvet eivät tahdo toipua, vaikka pistekuormituksen loppumisesta on jo vuosikymmeniä. Järvi on niin helppo pilata, mutta vaikea elvyttää.

Tiedonpuute johti ylilyönteihin

Turvetuotannosta ja soiden ojituksesta Oravaista on jäänyt hämmästyttämään monet menneisyyden ylilyönnit, jotka muuttivat alapuolisia vesistöjä tummiksi, sameiksi ja happamiksi.

– Erityisesti 50-luvulla aurattiin kuiviksi uskomattomia määriä soita miettimättä, voiko siellä edes enää kasvaa puita. Homma lähti käsistä, kun siihen sai vielä valtion tukeakin puuntuotannon lisäämiseksi.

­– Mutta silloinhan ei ollut käytössä nykyistä tietoa. Ei ollut vielä vesiensuojeluyhdistyksiä keräämässä näytteitä, analysoimassa ja jakamassa tutkimustietoa, Oravainen muistuttaa yhdistyksen merkityksestä.

Konkreettisia puhdistustoimia

Vesiensuojeluyhdistyksessä ollaan sangen tietoisia siitä, että työ ei ole vielä lopussa. Erityisesti maatalouden aiheuttama hajakuormitus on edelleen ongelma. Siihen on Oravaisen mukaan vaikea löytää ratkaisua varsinkin laajoilla viljapeltoalueilla, joista väkisin huuhtoutuu kiintoainesta vesistöihin.

– Onhan silläkin saralla toki edistytty, on kehitetty suorakylvöä ja kipsikäsittelyä. Apulantaakin levitettiin 1970-luvulla pelloille surutta, yli tuplasti nykyisistä määristä.

1980-luvulla kokeiltiin pahimmin rehevöityneiden järvien kirkastamiseen kemiallista fosforisaostusta ensin alumiinisulfaatilla, sitten paremmin toimivalla alumiinikloridilla Ruotsin mallia seuraten. Menetelmä on edelleen käytössä, vaikkei se Oravaisen mukaan täysin harmiton olekaan.

– Vaikka joku muuta väittäisi, Kokemäenjoen Vesistön Vesiensuojeluyhdistys teki maan ensimmäisen saostuksen alumiinikloridilla Hattulan Armijärvessä vuonna 1996, Oravainen kehaisee.

Onnistunut uravalinta

Karttulasta kotoisin oleva Reijo Oravainen kertoo olleensa tyytyväinen uravalintaansa ­– ja onnekaskin. Lapsesta asti metsässä ja kalassa viihtyneenä hän onnistui ylioppilaaksi valmistuttuaan pääsemään Helsingin yliopistoon limnologiaa opiskelemaan; vuosikurssille kelpuutettiin vain viisi hakijaa.

– Enpä uskonut pääseväni. Isäni teki metsurin hommia, ja varavaihtoehtona mietinkin metsänhoitajan ammattia, Oravainen muistelee.

– Valmistuttuani pääsin ensin harjoittelijaksi Espoon vesilaitokselle ja sen jälkeen limnologin hommiin Oy Vesitekniikka Ab:hen. Kun Tampereen paikka vesiensuojeluyhdistyksessä tuli avoimeksi, kiinnostuin kovasti, tunsinhan sen porukkaakin ennestään. Täällä sitten vierähti 40 vuotta, joista parikymmentä viimeistä toiminnanjohtajana.

– Työni oli alusta lähtien hyvin mielenkiintoista. Se ei ollut pelkkää kirjoitushommaa, vaan pääsi tutustumaan järviin ihan livenä ja sai siten pelkkiä analyysituloksia paremman käsityksen järvien tilasta ja ympäristöstä raportteja varten.

Savon viattomissa vesissä lapsuutensa viettäneelle hämmästys oli alkuun suuri, kun Valkeakoskella jäähän kairatusta reiästä pölähti ”kauhea jäteliemen haju”.

– Vai tämmöinen meno täällä on, päivittelin. Ei minulla ollut siihen mennessä ollut mitään käsitystä siitä, miten huonoa järvivesi voi olla. Aluksi meni sormi suuhun, että mitähän tuosta oikein pitäisi kirjoittaa, etteivät ihan kaikki loukkaannu.

Tieto karttui tiiviissä porukassa

Reijo Oravaisen mielestä vesiensuojeluyhdistyksen suuri voimavara alusta lähtien on ollut aatteellinen työ hyvässä yhteishengessä.

– Tullessani taloon vuonna 1975 meitä oli vajaa kolmekymmentä henkeä. Siitä muodostui aika äkkiä hyvin yhtenäinen porukka, kaikki tunsivat toisensa ja olivat kavereita. Tieto kulki ilman somea, kun käveltiin kompakteissa tiloissa osastolta toiseen. Niin me siellä viisastuimme toinen toisiltamme.

Jäsenistön piirissä yhdistyksen työtä on Oravaisen mielestä arvostettu aina, mutta suurelle yleisölle vesiensuojeluyhdistys on edelleen sangen tuntematon.

– Jos vaikka keilahallissa mainitsen olleeni töissä KVVY:ssä, katsovat vain suu auki, että mikä semmoinen on. Hyvä jos yksi kymmenestä yhtään tietää, mitä vesiensuojeluyhdistys tekee. Tältäkin osalta työmme on vielä kesken.