Maanviljelyä luonnon ehdoilla Loimijoella

Julkaistu: 16.12.2019
Kategoriat: Loimijoki, Vesiviesti-blogi, Yhdistys

Peltojen jokeen rajoittuvia reunoja on yleensä vaikea viljellä – reunat kärsivät eroosiosta ja raskailla koneilla ajelu vain pahentaa tilannetta rantatöyräillä. Sekä vesistö että viljelijän työ kärsivät.

Maanviljelijä Hannu Mattilan pelloista useat rajoittuvat Loimijokeen. Elettiin 1990-luvun puoliväliä, kun Hannu Mattila kuuli, että EU:lla on tarjolla tukea, mikäli viljelijä haluaa edistää vesiensuojelua tekemällä suojavyöhykkeitä pellon ja vesistön väliin. Mattila innostui ja tarttui tilaisuuteen välittömästi.

Suojavyöhykkeet vähentävät eroosiota ja monipuolistavat lajistoa

Mattilan peltojen rannanpuoleisiin osiin perustettiin suojavyöhykkeitä yli kilometri. Vyöhykkeen leveydeksi tuli 15 metriä. Tosiasiassa suojavyöhykkeen leveys voi Mattilan pelloilla paikoin olla yli 20 metriä, koska joki kiemurtelee, ja vyöhykkeen ja pellon raja on käytännön syistä parasta rajata suoraksi. Kun Mattila on vuokrannut vastarannalta lisää peltoja, on hän perustanut suojavyöhykkeitä myös vuokraamilleen pelloille.

Suojavyöhykkeille kylvettiin nurmikasveja. Rannoille tehtävien vyöhykkeiden merkitys on paitsi eroosion vähentämisessä myös siinä, että niiden ansiosta ravinteita ja torjunta-aineita valuu pelloilta vähemmän vesistöön. Myös viljelysmaan kunto paranee suojavyöhykkeiden ansiosta, kun ravinteet pysyvät paremmin pellolla. Mattilan viljelysmaata pitää kunnossa myös vuoroviljely, mikä osaltaan vähentää lannoitteiden ja torjunta-aineiden käyttöä.

Suojavyöhykkeet turvaavat luonnon monimuotoisuutta. Niiden sijainti joen rannassa mahdollistaa monenlaisten kasvien ja eläinlajien viihtymisen verrattuna siihen, että pellot ulottuisivat lähes rantaan saakka.

Suojavyöhykkeiden rakentaminen on lisääntynyt

Moni viljelijä lähiseudulla on rakentanut suojavyöhykkeitä omille pelloilleen. Mattila arvelee, että paitsi vesiensuojelu myös maatalouden murros liittyy suojavyöhykkeiden lisääntyneeseen rakentamiseen. Viljelijät kokevat, ettei ole järkevää taistella tai nähdä vaivaa hankalien paikkojen kuten vaikkapa rantapenkkojen viljelemiseksi.

Ainoa hankaluus suojavyöhykkeiden tekemisessä liittyy siihen, mitä niiden kasvillisuudelle tulee tehdä. Tukiehdoissa velvoitetaan niittämään ja korjaamaan kasvillisuus suojavyöhykkeeltä vuosittain. Niittämisessä on tietenkin oma vaivansa, mutta varsinainen pulma piilee siinä, mitä niittojätteelle voi tehdä. Luonnollisesti siitä ei saa aiheutua haittaa ympäristölle. Sen saisi käyttää hyödyksi, mutta sille ei ole löytynyt mitään varteenotettavaa ja varmaa käyttöä – biokaasun raaka-aineeksikin se olisi kelvannut vain maksusta. Huonojen rehukesien jälkeen rantavyöhykkeiltä kerääntynyt niittojäte on päätynyt rehuksi lähistön hevosille.

”Omaa toimintaa pitää voida muuttaa”

Loimijoesta on pidetty paljon huolta, ja huolenpidon tarve jatkuu yhä. Mattila muistaa, kuinka joki oli nykyistä huonommassa kunnossa, kun paitsi teollisuuden myös maatalouden jätevesiä johdettiin jokeen. –Joki haisi pahalle pihaan asti.

Maanviljelystä on harjoitettu tilalla jo monen sukupolven ajan. Mattila on pyrkinyt ratkaisuissaan ajattelemaan luontoa ja sitä, että asiat tehtäisiin myös luonnon kannalta suotuisasti. Ajan myötä tietämys hyödyllisistä ja myös huonoista toimintatavoista muuttuu. –Omaa toimintaa pitää myös voida muuttaa, toteaa Mattila. Hän on tyytyväinen – jopa ylpeä – siitä, että tuli aikoinaan tehneeksi suojavyöhykkeet.

Suojavyöhykkeiden myötä joen vapaa-ajan käyttökin on helpottunut. Rannat eivät enää sorru jalkojen alta. –Erityisen hyvältä tuntuu se, että suojavyöhykkeiden ansiosta meidän rannalla voidaan järjestää onkikilpailuja!

 

Hannu Mattila viljelee suvun maita Loimijoen varressa Jokioisilla.