Pohjaeläintutkijan työpäivä

Pohjaeläintutkijan työ näyttäytyy aihepiiriä tuntemattomille usein melko vieraana kenttänä. Mitkä pohjaeläimet, miksi niitä tutkitaan, mitä sinä siis oikeasti teet työksesi? Olen tottunut siihen, että työni saa usein ihmettelyä osakseen.

Mitä kaikkea pohjaeläintutkijan työpäivä sitten voi pitää sisällään, ja mitä kaikkia työvaiheita pohjaeläintutkimukseen kuuluu?

Matka syvänteestä skoopin ääreen

Pohjaeläinten matka järven, joen tai meren pohjasta mikroskoopin alle alkaa tietenkin näytteenotosta. Syvänne- ja merinäytteet kahmaistaan yleensä veneestä käsin, pohjaan laskettavalla kouramaisella Ekman- tai van Veen -noutimella. Näytteet seulotaan seulasaavissa, jonka silmäkoko on yleensä 0,5 mm. Näin päästään eroon hienojakoisesta materiaalista, kuten liejusta ja siltistä. Seulalle jäävät karkeammat materiaalit ja itse pohjaeläimet.

Ranta- ja virtavesinäytteiden kerääminen vaatii kahluuhousujen pukemista, sillä näytteet otetaan potkimalla pohja-ainesta siten, että se kulkeutuu mahdollisimman tehokkaasti näytteenottajan käsihaaviin. Menetelmää kutsutaan kuvaavasti ”potkuhaavimenetelmäksi”.

Valmis pohjaeläinnäyte säilötään yleensä 70-prosenttiseen etanoliin. Ja tästä syystä pohjaeläintutkijat ovat aina hilpeällä tuulella… ei kun siis… käytämme juomakelvotonta, denaturoitua alkoholia.

Kun haettu näyte löytää tiensä laboratorioon, alkaa varsinainen urakka. Pienet eläimet pitää erotella seulalle tai haaviin jääneen mudan, soran, kasvijätteen, hiekan ja saven joukosta käsipelin pinsettien ja tehokkaan valon avulla. Poimintatyö vaatii hyviä istumalihaksia ja koettelee sekä selkää että kärsivällisyyttä. Hyvän musiikin kuuntelu työn ohessa pitää poimijan hereillä.

Monimuotoisuutta petrimaljalla

On ollut hämmentävää huomata, miten paljon monimuotoisuutta Suomen vesistöihin kätkeytyy. Noin 50 eri päivänkorentoa, yli 200 vesiperhoslajia, satoja lajeja surviaissääskitoukkia. Kun vasta aloittelin vedenalaisten otusten tunnistamista, opeteltava lajisto tuntui loputtomalta. Pohjaeläinten lajinmääritys onkin kovan luokan asiantuntijatyötä, joka vaatii tarkkaa silmää, vakaata kättä ja loputonta kärsivällisyyttä. Lisäksi tarvitaan paljon opiskelua, harjoittelua ja rutiinia, sekä ennen kaikkea määrityskirjallisuuden kahlaamista. Ja jälleen myös musiikkia. Usein lajituntomerkit ovat hyvin hienovaraisia. Muutaman millimetrin kokoista pikkueläintä pitää mikroskoopin alla käännellä ja väännellä moneen kertaan ympäri, ennen kuin paljastuu juuri se oikea karva, kynsi tai sukanen.

Mutta voi sitä riemua, kun lopulta selviää, että edessäsi on nyt Helobdella stagnalis, Heptagenia dalecarlica tai Heterotrissocladius marcidus! Uusien lajien oppiminen on hienoa ja palkitsevaa. Ja kun määritystyöhön lopulta tulee rutiini ja peruslajisto alkaa olla hallussa, on itse työ loppujen lopuksi melko yksinkertaista.

Aina lajinmäärityksellä ei tosin ole onnellista loppua. Joskus eläin on hajalla, jolloin tuntomerkkejä ei löydy. Toisinaan kyseessä on muuten vain epämääräinen tapaus. Onneksi pohjaeläintuntijoiden yhteisö on tiivis ja avulias – aina voi kysyä kaverilta, ja tämän jälkeen olla jälleen yhden ötökän verran viisaampi.

Mutta aina on myös niitä, joita ei kokeneinkaan asiantuntija pysty määrittämään lajilleen pelkkien tuntomerkkien perusteella. Luonto on joskus kinkkinen.

Pohjaeläintutkijan työ ei suinkaan lopu siihen, kun näytteet on määritetty. Loppujen lopuksi varsin suuri osa työstä on tuiki tavallista tietokonetyöskentelyä. Lajihavainnot kirjataan Ympäristöhallinnon tietojärjestelmään, ja asiakkaalle laaditaan määritystuloksista raportti, johon lasketaan havaitun lajiston perusteella myös erilaisia indeksejä. Esimerkiksi Chironomidi-indeksi kuvaa järvisyvänteen surviaissääskentoukkien yhteisörakenteen perusteella pohjan ravinnetasoa. PICM-indeksin (Profundal Invertebrate Community Metrix) avulla taas voidaan arvioida syvänteen ekologista tilaa pohjaeläinlajiston perusteella. Indeksit ovat aina karkeistettuja malleja ”ihanteellisesta” pohjaeläinyhteisöstä. Todellisuudessa havaittuun pohjaeläimistöön sisältyy paljon luontaista vaihtelua ja sattumaa, mikä tekee tulosten tulkinnasta aina hieman monimutkaista!

Esimerkkitapaus: Uusia matoja Itämeressä

Viime kesänä, ollessani vasta ensimmäistä kesää KVVY:llä töissä, katselin ensimmäistä kertaa elämässäni merinäytteiden pohjeläimistöä Vaasan edustalta. Olin jo ottanut peruslajiston melko hyvin haltuun, kun eteeni yllättäen sattui eriskummallisen näköisiä monisukasmatoja. Kirjan perusteella määritin ne ensin Fabricia/Fabricola -sukuun, mutta sitten rupesin miettimään uudelleen. Otukset olivat liian isokokoisia ja kirjavia ollakseen näitä Itämeren alkuperäislajistoon kuuluvia matosia. Oli jälleen aika käyttää yksi ”kysy kaverilta” -kortti. Selvittelyn jälkeen paljastui, että madot olivat kirjoviuhkamatoja (Laonome xeprovala), joka kuuluu Itämeren uusiin vieraslajeihin. Lajia oli aiemmin havaittu vasta Saaristomerellä, ja minun näytteeni paljasti lajin valloitusretkien ulottuneen ensi kertaa Merenkurkkuun asti.

On aina hieno tunne löytää jotain uutta, ja juuri se tekee pohjaeläintutkijan työstä mielekästä. Ikävää tosin oli havaita kirjoviuhkamadon näinkin nopea levittäytyminen kohti pohjoista. Mutta juuri ahkeralla pohjaeläinseurannalla meillä on mahdollisuus ajoissa löytää ja kartoittaa tapauksia, joissa alueen pohjaeläinlajisto muuttuu nopeasti. Tulevaisuudessa pohjaeläimistöön ja vesiekosysteemiin kohdistuvia uhkia on yhä enemmän: ilmastonmuutos, rehevöityminen, roskaantuminen, kemikaalit, vesirakentaminen, ja niin edelleen. Suomalainen vedenalainen luonto on hyvin lähellä omaa sydäntäni. Siksi on hienoa kantaa kortensa kekoon, jotta voittaisimme yhteiset vesiluontoomme kohdistuvat tulevaisuuden uhat.

Teksti ja kuvat: Jaana Lahdenniemi