Kuukauden konkari: Sirkku Arminen

Sirkku Armisen KVVY-uran alkaessa tammikuussa 1972 yhdistyksen laborantit saattoi laskea yhden käden sormilla. Kaikki tekivät kaikkea, ja työsuojelukin oli mitä sattuu, esimerkiksi lietteet ja hapot imettiin pipettiin surutta suulla. Työtä oli paljon, mutta niin oli huvituksiakin: tiivis työporukka viihtyi paljon yhdessä myös vapaa-aikana. Tätä perinnettä Arminen on halunnut pitää yllä vielä eläkepäivinään.

Yhdistyksen vanha polvi muistaa Sirkku Armisen huolehtivaisena, puuhakkaana energiapakkauksena, joka ajatteli aina myös työtovereitaan, piti heidän puoliaan, otti kaikki mukaan ja jaksoi pitää yllä iloista työilmapiiriä. Sirkku oli se, joka hoiti yhteiset veikkauskupongit eteenpäin ja järjesteli työporukalle monenmoisia virkistyksiä.

Suurta lottovoittoa ei työkavereiden mukaan koskaan tullut, mutta eihän Armisen kuplivaa innostusta rahassa mitatakaan. Nykyisin hän toimii KVVY:n eläkeläisten yhteyshenkilönä, joka kutsuu parin kuukauden välein vanhan porukan kokoon muun muassa ravintoloihin syömään ja kesäisin torikahveille.

Tyypillistä Sirkkua kuulemma on, ettei hän nytkään halunnut yksin edustaa yhdistyksen ex-laborantteja, vaan kutsui heidät juhlavuoden videokuvaukseen mukaan muistelemaan menneitä vuosikymmeniä.

Uusi pomo kävi hakemassa töihin

Vesiensuojeluyhdistyksen laborantiksi Sirkku Arminen pääsi ajan tapojen mukaan jopa helpommin kuin kävelemällä ovesta sisään.

– Työskentelin vielä Turengin sokeritehtaalla, kun Ami Solin ja Risto Leikas olivat hakemassa näytteitä jätevesikaivosta. He kertoivat, että yhdistyksessä olisi yksi laborantin paikka. Sitten silloinen toiminnanjohtaja Harri Westerling soitti pomolleni ja ilmoitti, että olen lähdössä Tampereelle. Harri kävi minua vielä Turengissa tapaamassakin. Elettiin aikaa, kun työpaikkoja ei tarvinnut edes hakea.

– Varmaan vaihtelunhalu sai minut lähtemään. Ja kun likkakaveri naapurista oli jo tullut Tampereelle aikaisemmin, oli valmiiksi ainakin yksi tuttu kaupungissa.

Vihkomerkinnöistä atk-aikaan

Vesiensuojeluyhdistyksessä Sirkku Armisen rutiinitöihin kuului alkuaikoina muun muassa fosforin, typen ja kiintoaineksen mittauksia. Kaikki joutuivat tekemään lähes kaikkea ahtaissa tiloissa Tampereen Teiskontien toimipaikassa. Ei ollut vielä laboratoriotehtäviin erikoistumista ja ryhmäjakoa päälliköineen.

– Laila Luostarinen oli vastaava laborantti. Hän otti näytteet vastaan, kirjasi ne ja jakoi työt laboranteille. Meillä oli työtehtävien kierto, mutta kun omat työt sai tehtyä, mentiin auttamaan toisia. Vakinainen kemisti Hanna Ora tuli yhdistykseen vuonna 1976, Arminen muistaa.

– Teiskontiellä kirjasimme alussa kaiken vihkoon. Myöhemmin piti alkaa laittaa tulokset tietokoneelle. Mieleeni on jäänyt opetteluvaihe, kun kirjoitin itselleni käyttöohjeita, ettei aina tarvitse mennä kysymään neuvoa. Kirjoitin esimerkiksi, että ”sormi reikään”, siis tietokone avattiin sillä tavalla. Ovat kyllä tietokoneetkin muuttuneet niistä ajoista.

Kun yhdistys oli muuttanut väkimäärän kasvettua uusiin tiloihin Hatanpäälle vuonna 1991, työtehtäviä ryhmiteltiin enemmän ja Armisenkin työnkuva muuttui.

– Aloin jossain vaiheessa olemaan pelkästään Lachat-laitteen ääressä, jolla tehtiin fosfori- ja rautamäärityksiä. Uusien koneiden opettelu ja käyttäminen olivatkin alkuun varmaan haastavinta työssäni.

– Mitään suosikkihommaa minulla ei kyllä ollut, tykkäsin tehdä sitä mitä kulloinkin piti. Työ oli mielekästä ja hauskaakin, kun sitä voitiin tehdä vielä pienellä porukalla – paitsi joskus varsinkin elokuussa ja alkuaikoina maaliskuussa, kun näytteitä ja töitä kertyi liikaa. Nyt on varmaan työkin muuttunut erilaiseksi Sarankulman isossa talossa, paljon on kuulemma tullut uusia ihmisiä, Arminen pohtii.

Työsuojelussa oli parannettavaa

Eniten menneen ajan työtavoista Sirkku Armista on jäänyt askarruttamaan työnteon turvattomuus. Elettiin aikaa, jolloin kaikissa autoissakaan ei ollut turvavöitä.

– Vetokaappi veti huonosti, ja käryjä oli valtavasti. Siitäkin olemme paljon työporukassa puhuneet, miten jätevedenpuhdistamoilta tulleita näytteitä imettiin keräysastioista risapäisellä 10 millin pipetillä suoraan suulla, Arminen hämmästelee. Nykyiset itsestäänselvyydet kuten pumpetit, kertakäyttökäsineet ja suojalasit saatiin lakisääteisesti rutiinikäyttöön vasta vuosien kuluttua.

Käsitöitä, teatteria ja piirakoita

Sirkku Arminen on syntyperäinen hämäläinen, kotoisin Janakkalasta. Verenperintönä vanhemmilta tullut karjalainen luonne tapoineen sai hänet liittymään muutama vuosi sitten Tampereen Karjala-seuraan, jonka hallitukseen hän kuuluu.

Seura on osaltaan elvyttänyt ja monipuolistanut eläkeläisen harrastuksia, joihin nykyisin kuuluvat muun muassa sauvakävely, käsityökerho, teatteriesitykset – näin kokona-aikana tosin nettiin striimattuina – sekä virustilanteen takia tauolla olevat vesijuoksu, kuntosali ja Mummon kammarin vapaaehtoistyö.

Ja pakastimestahan löytyy tietysti Sirkun karjalanpiirakoita, joita hän leipoo myös heimoseuran järjestämiin myyjäisiin.

– Vaihteeksi tein perunapiirakoita, tällaisia karjalaisiksi kai liian pieniä, mutta jokainen leipurihan tekee itsensä näköisiä piirakoita, hän muistuttaa vieraalle.

Onhan niistä otettava näytteet analysointia varten – suoraan suulla. Maku: aromikkaan perunasoseen ja lempeän rukiin liitto tummalla jälkivivahteella. Suutuntuma: täyteläinen, sopivan rasvainen. Rakenne: jämäkän notkea. Ulkonäkö: kaunis, sopusuhtainen, tyylikkäästi rypytetty. Tulos: vahvasti positiivinen.