Kuukauden konkari: Hannu Nilsen
Hannu Nilsen on tehnyt työteliään uran ympäristönsuojelussa opettajana, tutkijana, asiantuntijana ja päällikkönä Vesihallituksessa mutta pisimpään metsäteollisuudessa. Luottamustehtäviä hänelle kertyi ulkomaita myöten. – Näen ympäristönsuojelun historiallisena jatkumona, joka kasvaa ja kehittyy aivan kuten teollistuminen, liikenne, urbanisoituminen, kansainvälistyminen ja ainakin paikoin ihmisten solidaarisuus, Nilsen kiteyttää.
Hannu Nilsen jäi eläkkeelle UPM-konsernin yritysvastuujohtajan tehtävästä vuonna 2005. Konsernissa ja sen edeltäjässä Yhtyneet Paperitehtaat Oy:ssä hän ehti toimia ympäristönsuojeluun liittyvissä tehtävissä 30 vuotta. Hän aloitti ympäristönsuojelupäällikkönä aikana, jolloin yhtiön kotipaikan Valkeakoskenkin vesistö oli likaantunut kehnoon kuntoon. Kuormituksesta syytettiin erityisesti puunjalostusteollisuutta.
Sivullinen saattaa ajatella, että Nilsenin tehtävä suojella vesistöä likaajan mainetta kantavassa yrityksessä olisi ollut noissa oloissa hankala, ristiriitainen, ehkä yksinäinenkin urakka. Nilsen itse ei kokenut työtään lainkaan noin.
– En muista saaneeni kertaakaan varsinaisia moitteita yhtiön miltään organisaatiolta. Kaltaisistani koulutetuista ympäristöosaajista oli 1970-luvulla teollisuudessa selvä puute, asian tärkeys kyllä ymmärrettiin. Ajateltiin, että nythän me saamme nämä ympäristöhommat hoidettua, kun tänne tulee joku, joka niitä osaa.
Nilsen työskenteli tuolloin Vesihallituksessa toimistopäällikkönä, kun firmat alkoivat kosia. Monesta tarjokkaasta hän valitsi sitten Yhtyneet Paperitehtaat, jonka pääkonttori oli Valkeakoskella.
– Ryhdyin heti kouluttamaan yhtiön toimihenkilöitä. Koin, että asiaan suhtauduttiin positiivisesti ja sain työlleni tukea. Pian ympäristöasioiden hoitaminen muuttui aika lailla rutiiniksi firman organisaatiossa, esimerkiksi johtoryhmissä minulta pyydettiin sisäistä konsultointiapua.
– En väitä, että ympäristöasioista olisi yleisesti ottaen innostuttu, mutta eipä teollisuudessa yleensäkään innostuttu muuta kuin silloin, kun saatiin rakentaa jotain uutta ja isoa konetta.
Teollisuudelta puuttui osaamista
Hannu Nilsen muistuttaa, että ne menetelmät, joilla saatiin tuloksia yhdyskuntajätettä käsittelevissä jätevedenpuhdistamoissa, eivät sellaisenaan voineet toimia metsäteollisuuden silloisissa olosuhteissa. Oli löydettävä ja kehitettävä toimivia tapoja tehdaskuormituksen vähentämiseksi. Siihen tarvittiin rahan ohella osaamista ja lisäaikaa, vaikka etenkin vesiensuojeluviranomaiset näkivät tämän usein vitkutteluna.
– Ainoa mollaaminen julkisuudessa tuli vuosi sen jälkeen, kun olin siirtynyt Vesihallituksesta pois. Asia koski jatkoajan hakemista vesien pilaamiskiellosta poikkeamiselle. Jatkoa haettiin tuolloin vesilain mukaisesti poliittiselta päättäjältä, tässä tapauksessa maa- ja metsätalousministeriöltä.
Kyse oli käytännössä siitä, että yritykset pyrkivät siirtämään tiukentuneiden päästölupien noudattamista tuonnemmaksi. Nilsen oli työnsä puolesta se, joka laati näitä hakemuksia perusteluineen Yhtyneiden tehtaille. Yleensä jatkoaikaa myönnettiinkin.
– Julkinen moite ei koskenut minua henkilökohtaisesti, vaikka nimeni Helsingin Sanomissa mainittiinkin. Viranomainen paheksui sitä, että teollinen firma vaatii tällaista juttua sillä asiantuntemuksella, jonka sen viranomaiselta siirtynyt toimihenkilö on tuonut firmaan. Mutta jos hakemuksia ei olisi hyväksytty, toiminta olisi jouduttu keskeyttämään ja yhtiötä olisi sakotettu lupaehtojen ylittämisestä.
Lisensiaattityö biologisesta puhdistuksesta
Nilsen suhteuttaa teollisuuden käyttäytymisen 1970-luvun puolivälin taloudelliseen ja poliittiseen tilanteeseen. Maassa vallitsi energiakriisin jälkeinen lama lakkoineen, ja niin Yhtyneet kuin muukin teollisuus toimi taloudellisessa ahdingossa.
– Yrityksiä olisi mennyt nurin paljon enemmän kuin niitä on mennyt jälkeenpäin. Oli joitakin tehtaita Yhtyneitten ulkopuolelta, joiden päättäjät saivat isot sakot, kun tehtaalla ei ollut tehty tai edes osattu tehdä vaadittuja investointeja lupaehtojen täyttämiseksi. Tai oli otettu ilman lainvoimaista lupaa käyttöön jokin pilaava osa prosessia.
– Kiristyneiden ehtojen noudattamiseen ei monilla tehtailla vain pystytty. Ei ollut olemassa vehkeitä, osaamista eikä rahaa. Olennaisin puute siinä vaiheessa oli osaaminen, Nilsen selittää 1970-luvun tunnelmia.
– Selluteollisuudessa esimerkiksi käytettiin ja käytetään edelleen niin vahvoja kemikaaleja, että ne ovat aivan liian myrkyllisiä mikrobeille, joita tarvitaan biologisessa puhdistusmenetelmässä. Mikrobeja tappavia klooriyhdisteitä käytettiin paremman puutteessa sellun valkaisuun yleisesti vielä 1980-luvulla.
Nilsen testasi jo 1971 valmistunutta lisensiaattityötään varten pilot-mittakaavassa jäteveden biologista puhdistusta Lielahdessa, Kuusankoskella ja Voikkaalla. Työssään hän osoitti muun muassa, että selluteollisuuden kaikkialla maailmassa käyttämillä prosessimenetelmillä ja valtavasti vaihtelevilla vesimäärillä ei jätevesien biologinen puhdistus ollut hallittavissa. Itse prosessia olisi kehitettävä hallitummaksi muun muassa pienentämällä ja tasaamalla vesimääriä sekä erottelemalla erilaiset jätevesijakeet toisistaan.
Kanoottiretkillä herätys vesiensuojeluun
Hannu Nilsen syntyi Helsingissä jatkosodan aikana. Äidin työkomennus vei sairaiden sotapakolaisten opetustehtäviin Ruotsiin, jossa Hannu äidistä eristettynä oppi skånelaisessa perheessä puhumaan ruotsiksi.
– Suomeen palasin kolmevuotiaana ruotsinkielisenä. Isoveli opetti minua puhumaan suomea, mutta tämä skånelainen pehmeä ärrä jäi puheeseeni, Nilsen kertoo.
Perhe asui omakotitalossa nykyisessä Vantaan kaupungissa, jossa Nilsen valmistui ylioppilaaksi Tikkurilan yhteiskoulusta 1961. Hänet hyväksyttiin opiskelemaan puun kemiallista jalostusta, siis sellutekniikkaa eli nykyistä biotaloutta Helsingin teknilliseen korkeakouluun, josta hän valmistui diplomi-insinööriksi 1966 kurssinsa ensimmäisenä.
Vesistönsuojeluun Nilsen sai herätyksen opiskeluun kuuluvassa kesäharjoittelussa Kajaanissa. Melontaretkillään hän havahtui saasteisiin, jotka virtasivat sellutehtaalta Kajaaninjokea pitkin Oulujärveen.
Ennen valmistumistaan Nilsen pyrkikin opiskelemaan limnologiaa Helsingin yliopistoon, mutta ylioppilastodistuksen arvosanat eivät riittäneet opiskelupaikkaan. Diplomi-insinöörin jatko-opintoihinsa hän kuitenkin liitti biokemian ja mikrobiologian ylimääräisiä perusopintoja siltä varalta, että päätyisi lopulta opiskelemaan vesitieteitä. Niin ei sitten käynyt.
– Jälkeenpäin ajatellen minulla ei olisi ollut sillä väylällä samanlaisia etenemismahdollisuuksia urallani, jossa lienen menestynyt kohtuullisesti.
Verkosto syntyy ja vie jatkouralle
Jatko-opintovaiheessa Nilsen toimi korkeakoulututkijana ja -opettajana ohjaten muun muassa kolme vesiensuojeluun liittyvää diplomityötä. Välissä hän avusti sellutekniikan professoriaan tämän suunnittelutoimistossa, jonka töissä Nilsen kierteli eri tehtailla ja pääsi samalla luomaan myöhemmin tärkeäksi osoittautunutta henkilöverkostoa.
– Huomasin, että oli lopulta aika kivaa käydä tehtailla kertomassa, kuinka niiden pitäisi hoitaa asiansa. Rupesin vetämään kursseja vesistönsuojelusta ja laajemmin ympäristönsuojelusta. Opiskelin samalla teollisuuden jätevesiin liittyviä asioita, joita ei siihen aikaan opetettu TKK:n prosessiosastoilla eikä juuri muuallakaan.
Niinpä esitelmöityään lisensiaatiksi valmistumisensa jälkeen alan asiantuntijoille eräässä tilaisuudessa Nilsen palkattiin saman tien Vesihallitukseen metsäteollisuuden prosessiasiantuntijaksi ja pian päälliköksi toimistoon, joka perustettiin rahoittamaan Maailmanpankin lainalla Suomen teollisuuden vesiensuojelua.
Sitten Yhtyneet Paperitehtaat nappasi erityisosaajan Valkeakoskelle, jonne perhe asettui asumaan.
KVVY mukaan luottamustoimiin
Nilsen matkusteli työnsä puolesta paljon yhtiön tehtävissä. Työhön nivoutui myös lukuisia vesien- ja ilmastonsuojeluun liittyviä luottamustehtäviä muun muassa metsä- ja kemianteollisuuden järjestöissä Suomessa ja ulkomailla.
– Olen ajatellut tehtävien kertymisestä niin, että kuka kerran keksitään, sitä aina epäillään.
Kokemäenjoen vesistön vesiensuojeluyhdistyksen jäsenistössä Hannu Nilsen edusti työnantajaansa muun muassa yhdistyksen hallituksen varapuheenjohtajana ja sen työvaliokunnan puheenjohtajana.
– KVVY ry on alan yhdistyksistä ensimmäinen ja käsittääkseni tunnetaan hyvämaineisena ja tähän mennessä parhaiten menestyneenä. Olisin varmaankin saanut kuulla, jos teillä menisi huonosti – taloudellisesti tai henkisesti, Nilsen kehuu.
– Tärkeä sana tässä on yhdistys, koska se ei ole etujärjestö eikä aja oikeastaan minkään muun etua kuin vesiensuojelun, ei ihmisten, ei klikkien. Haluankin onnitella KVVY ry:tä hienosta työstä ja toivottaa sille hyvää jatkoa edelleenkin.
Metsätaloutta ja historiikki
Hannu Nilsenin harrastuksiin ovat kuuluneet muun muassa puukäsityöt ja soittaminen sekä partio, johon hän liittyi kuusivuotiaana. Äidinkin opetukset ovat jääneet mieleen niin, että Nilsen tuntuu nimeävän sujuvasti kaikki nykyisen kotitalonsa pihan sekä viereisen rantapuiston puut ja kasvit.
Eläkkeelle jäätyään Hannu Nilsen halusi perehtyä kokonaan uuteen harrastukseen, joksi valikoitui perintötilan myötä metsätalous. Outokummussa sijaitsevan metsätilan taloudellisen puolen hän on nyttemmin jättänyt jo jälkipolvelle, mutta käy alueella yhä vaimon kanssa kalastamassa, veneilemässä, sienessä ja marjastamassa. Saimaalla ja Päijänteellä retkeilyyn perhe on vuokrannut myös isompaa venettä.
Nilsenin uran, harrastaneisuuden ja hankitun tiedon kulminaatio lienee Vesien vuoksi -kirja, jonka hän laittoi vireille KVVY:n 50-vuotisjuhlan kahvipöydässä. Vuonna 2017 ilmestynyt kirja pyrkii olemaan kattava vesistönsuojelun historian kuvaus, joka kokoaa yhteen lähes sadan suomalaisen vesiensuojelun vaikuttajan näkemykset: mitä vesistöille oikein tapahtui ja miten käänne parempaan alkoi.
Kirjaa varten luotiin toimituskunta, se koottiin ammattilaisten voimin ja julkaistiin Suomen Vesiyhdistys ry:n kustantamana. Nilsen itse kirjoitti siihen artikkeleita ja haastatteli kirjaa varten pariakymmentä vesiensuojelun konkariystäväänsä muistoineen.
– Siitä olen pahoillani, että suhteistani huolimatta en saanut kirjaan mukaan muita vesiin vaikuttavia teollisuuden aloja kuten kemian- ja vuoriteollisuutta. Myös suunnittelu- ja konsulttitoimistot olisivat voineet tuoda kirjaan oman näkökulmansa. Mutta olen silti tyytyväinen, että kirja syntyi.