Kuukauden konkari: Jukka Mankki

KVVY:n kalaosaston perustaja biologi Jukka Mankki kertoo olevansa ”tasan tarkkaan” oman tiensä kulkija. Hän ei ole pelännyt uutta, vaan on tarpeen tullen tarttunut myös oman osaamisalueensa ulkopuolisiin haasteisiin. Joustavuudesta hän ei ole halunnut tinkiä, se kun kuuluu hänen mielestään koko vesiensuojelun hengen ytimeen. Tavoitteisiin päästään parhaiten, kun annetaan myöten puolin ja toisin.

Kalatalousosasto eli nykymuodossaan biologisten tutkimusten yksikkö päätettiin perustaa vesiensuojeluyhdistykseen tilanteessa, jossa varsinkin isot kuormittajat alkoivat saada päästölupiinsa velvoitteen tarkkailla jätevesiensä vaikutusta myös kalastoon ja muihinkin vesieliöihin.

Uutta osastoa vetämään yhdistys valitsi varasijalta vuonna 1974 eläinbiologiksi juuri valmistuneen Jukka Mankin; etusijalle valittu kokeneempi työntekijä oli houkuteltu jäämään Helsinkiin.

Toiminnanjohtaja Harri Westerling jakoi alkuvaiheessa työhuoneensa Mankin kanssa. Tuoreen kalabiologin työnkuva oli aluksi kummallekin epäselvä.

– Piti järjestää kalatalous- ja biologiset tarkkailut, jollaisia kukaan ei aiemmin ollut Tampereella tehnyt. Ministeriössäkin oli vain yksi virkamies, jonka tehtävä oli seurata, täyttävätkö luvansaajat vesioikeuden edellyttämät kalatalousvelvoitteet, Mankki kuvailee.

– Kalatalouden hallinto ylipäätään poikkesi muusta tarkkailutoiminnasta: limnologit hoitivat vesikemialliset ja perustuotantojutut vesipiirin kautta ympäristöministeriön alaisuudessa, kun taas kala-asioiden tarkkailua hallinnoi maa- ja metsätalousministeriö.

Alkuaikoina Mankilla olikin vain yksi selvä velvoitetehtävä, yksi ainoa kunta, joka oli päästöluvassa velvoitettu tarkkailemaan jätevesiensä vaikutusta myös kalastoon.

– Jos oikein kirjaimellisesti olisi tämän ottanut, niin minun tehtäväni olisi ollut hoitaa vain tämä tarkkailu. Mutta eihän se niin mennyt.

– Kun soitin ja kysyin kyseisen kunnan johtajalta tarkkailuohjelmasta, tämä sanoi, että ei me nyt semmoista ruveta tekemään. Hänen mielestään kyse oli niin pienestä jutusta, ettei se mihinkään vaikuta.

Lopulta Mankki ehdotti vastahakoiselle kunnanjohtajalle, että ei tehdä ohjelmaa väkisin, vaan jäädään katsomaan, tuleeko puutoksesta jotain seuraamuksia viranomaisilta.

– Meni toistakymmentä vuotta, ennen kuin leipiin tullut uusi kunnanjohtaja huomasi tekemättömän työn. Tapaus kertonee jotain tuosta ajasta.

Kalatutkimukset mukaan yhteistarkkailuun

Kalatalousosaston työnkuva täsmentyi pian, kun Jukka Mankki ryhtyi toteuttamaan yhteistarkkailua myös kalatalouden osalta. Hän tekikin ensimmäisten viiden vuoden aikana useita kymmeniä tarkkailusuunnitelmia eri puolille Kokemäen-, Karvian- ja Loimijoen aluetta.

– Siitä osaston työ pikkuhiljaa syntyi, ja siinä ovat myös KVVY:n nykyisen kalaosaston juuret.

Hienointa työtehtävissä oli Mankin mielestä se, että alkuun kolmen hengen tiimissä muut olivat vankkoja käytännön osaajia, kun hän itse mieltää olevansa ”köpläkoura” ja haaveilija.

– Meille tuli sellainen tiimi, jossa kaikki tapahtuu ja pelin henki on hyvä.

Kenttämiehinä olivat kalastusmestarit Aaro Lauttajärvi ja Risto Tarikka. Muutaman vuoden päästä mukaan saatiin pohjaeliöitä määrittämään Lasse Kosonen, jonka aloittamaa työtä jatkoi sittemmin Juha Valkama. Kalastuslimnologi Tapio Hakaste toi kalakantatutkimuksen uusimmat tuulet yhdistykseen. Vuonna 1985 Mankki pestasi kalaosastolle biologiksi tietokoneisiin perehtyneen Markku Patrikaisen.

– Näihin aikoihin yhdistyksessä alettiin hyödyntää tietotekniikkaa. Patrikaisen ansiosta tulivat myös taulukkolaskenta ja tekstinkäsittely koko yhdistyksen käyttöön, Mankki kehaisee ja haluaa mainita vielä oman aikansa alaisista iktyonomit Markku Niemisen ja Pekka Westerlingin.

– He olivat sellainen aisapari, että kaikki kyllä onnistui. Siinä ei ihmetelty, vaan mentiin töihin.

Tuntilaskutusta alkuun ihmeteltiin

Jukka Mankki otti kalatalousosastolla käyttöön työntekijöiden kirjauksiin perustuvan tuntilaskutuksen. Jos tarjous piti tehdä, hän arvioi tarvittavan tuntimäärän ja kertoi asiakkaalle, että arvio voi heittää kumpaan suuntaan tahansa 15 prosenttia.

– Jos toteutunut tuntimäärä jäi alle arvion, hyvitin sen, mikä lisäsi heti maksajien luottamusta. Laskut lähtivät kolme neljä kertaa vuodessa, eikä niiden kanssa ollut koskaan ongelmia. Muilla osastoilla ei tuntitaksaan ollut tarvetta, koska niiden työt olivat helpommin jaettavissa ja urakoitavissa.

– Siten olemme kalaosastolla olleet ihan erilaisia alusta saakka. Hitusen siinä tietysti tuli alkuun ristiriitojakin talon sisällä, kun systeemiä eivät kaikki heti ymmärtäneet. Ehkä sekin vaikutti, että en istunut kahvipöydässä turinoimassa isossa seurassa, sillä kalaosasto toimi muista erillään Ilmarinkadulla.

Koskaan ei pidä ensimmäiseksi kieltäytyä

– Haluan kertoa yhden periaatteen, jonka opin heti alkuun Tampereella ja jota olen siitä lähtien pyrkinyt noudattamaan: tässä hommassa täytyy olla äärettömän joustava, niin alaisille kuin asiakkaille. Kenellekään et voi sanoa ei, vaan sinun pitää ottaa käsittelyyn asia, jota toinen haluaa. Jos et itse pysty sitä hoitamaan, niin opastat häntä eteenpäin. Tai sanot, missä vaiheessa itse pystyt asiaan puuttumaan, jos on tarpeen.

– Jos itse joustin joka suuntaan, myös yhdistyksen asiakkaat ja jäsenet joustivat vastaavasti. Yleensä tiedettiin kyllä, mitä pitää tehdä. Mutta miten tehdään, miten edetään, se vaati pohdintaa, aikaa ja joustoa kaikilta osapuolilta. Tämä on mielestäni oleellinen osa vesiensuojelun henkeä. Kuten yksi ystäväni sen ilmaisi, asioita voi hoitaa maaston mukaan.

Joskus ”maaston” arviointi petti. Kerran 80-luvulla Mankki pyydettiin esitelmöimään syrjäseudulle sunnuntai-iltapäiväksi. Hän lähti paikalle, piti esityksensä ja vastaili kysymyksiin, mutta huomasi, että jotain oli vialla. Tilaisuuden henki ja suhtautuminen häneen ei tuntunut normaalilta. Seuraavalla viikolla kutsuja paljasti puhelimessa syyn: väki oli kuulemma kaivannut tilaisuuteen arvokkaampaa pukeutumista. Mankki kun oli vapaapäivänään vetäissyt päälleen punaisen villapaidan. Vähintäänkin väri oli väärä.

Sukujuuret Viipurissa

Jukka Mankki syntyi Helsingissä, jossa hän kävi kansakoulun ennen perheen muuttoa Kouvolaan 1950-luvulla. Vanhemmat olivat Viipurin evakkoja.

– Poikani sanoi kerran, että hän haluaisi käydä kanssani läpi paikkoja, joissa olen asunut, sillä hän ei tunne lapsuuttani. Mutta koska hän asuu Norjassa ja tytär täällä, sanoin että siinä voi olla vähän liikaa järjestämistä. Lupasin ensin kirjoittaa hänelle, kuka minä olen. Selvitystyön olenkin jo aloittanut isovanhempieni ja vanhempieni historiasta.

– Isäni isä oli liikemies, jolla oli omistuksessaan liikeyrityksiä. Kun hän poistui seurastamme 1945, liiketoiminta jäi välirauhan aikana ekonomiksi valmistuneen isäni johdettavaksi, hän kun oli viidestä sisaruksesta vanhin.

– Liiketoimintaan kuului pyöreän puun myynti ja laivaus muun muassa Englannin kaivosten seinämiä tukemaan. Sotakorvausaikaan raakapuun vienti ulkomaille ei ollut suotavaa, joten yrityksen toiminnalta putosi 1950-luvulla pohja pois. Isäni ei kuitenkaan halunnut konkurssia, vaan otti pankkilainan, lunasti yhtiön osakkeet, lopetti liiketoiminnan ja maksoi lainan pois kymmenen vuoden aikana. Näin hän piti huolen, etteivät hänen äitinsä ja sisarukset perheineen joutuneet velkavankeuteen.

– Olen siis viipurilaisen herrasmiehen ja liikemiehen poika, Jukka Mankki kiteyttää taustansa.

Kaupungin ainoa kalabiologi

Jukka Mankki on aina tuntenut mieltymystä luontoon, joten hän päätti Kouvolassa ylioppilaaksi päästyään hakea opiskelemaan biologiaa. Yliopistoksi valikoitui Turku, koska sinne oli Helsinkiä vähemmän hakijoita eli helpompi päästä sisään lukemaan pääaineena eläintiedettä. Sivuaineiksi Mankki valitsi kasvitieteen, perinnöllisyystieteen ja biokemian.

– Lajikirjo ja -bongaus ei minua niinkään kiinnostanut, vaan isommat asiakokonaisuudet ja kenttätyö, jossa havainnot haetaan luonnosta itse ja siltä pohjalta edetään. Silloin alakseni vakiintui kalastojen tutkiminen, toisin sanoen vesibiologia.

– Saatuani työpaikan Tampereelta kävin iltakaljalla ravintola Tillikassa. Siellä esitin muutaman kerran tuntemattomille visailukysymyksen, johon kukaan ei osannut vastata: Pekka Paavola on Tampereen ainoa kaupunginjohtaja, mutta mitä muuta ammattia edustaa kaupungissa vain yksi henkilö eli minä? Olin tosiaan pitkään ensimmäinen ja ainoa kalabiologi Tampereella.

Uralla eteenpäin

Vuonna 1997 Jukka Mankille tarjottiin paikkaa Kouvolassa toimipaikkaansa pitävään Kymijoen vesiensuojeluyhdistykseen. Sen hallitus oli päättänyt aloittaa biologisen tarkkailun. Käynnistäjäksi tarvittiin kokenut osaaja.

Näiltä vuosilta Mankin muistiin on piirtynyt hänelle itselleen tärkeä selvitystyö, joka alkoi jo Tampereella ja jatkui Kouvolassa.

Saimaan vesiensuojeluyhdistyksen toiminnanjohtaja soitti, että Ruokolahdelle on ilmestynyt kahden saaren väliin pengersilta ilman lupia. Ilmeni, että TVL:ltä oli jäänyt loppuvuonna ylimääräistä rahaa, joka piti käyttää. Niinpä kunnan kanssa oli päätetty rakentaa pengertie mökkiläisiä varten.

Penger tukki veden virtauksen, jolloin salmen pohjoispään kirkasvetiset rannat alkoivat rehevöityä. Mankki suunnitteli rannoille havaintolinjat veden samentumisen seuraamiseksi useamman vuoden aikana. Hän kävikin itse ystävänsä Tinken eli Timo Lehtisen kanssa kahdesti vuodessa tutkimassa pohjakasvillisuutta varusteinaan muun muassa vene, sukelluslaitteet ja vesikiikari. Tukikohdaksi tarjosi paikallinen tilallinen rantasaunansa.

– Eläintieteilijänä en itse arvannut ryhtyä kertynyttä aineistoa analysoimaan, vaan pyysin Länsi-Uudenmaan yhdistyksen tuttua asiantuntijaa tekemään aineiston pohjalta raportin.

Vesioikeudelle pystyttiin sitten vakuuttavasti osoittamaan sekä vesinäyttein että kasvillisuuskartoituksin, että salmen pohjoispää todellakin rehevöityy. Niinpä vesioikeus velvoitti rakentamaan pengersillan uudestaan siten, että virtausaukot ovat riittävän isoja.

– Nyt tästä on kulunut 20 vuotta, enkä kyllä ole kysellyt, onko silta jo korjattu, Mankki naurahtaa.

Putkella kimalaisten perässä

Tutkijan vakanssilla Kouvolassa aloittanut Mankki päätyi vuosituhannen vaihteessa yhdistyksen toiminnanjohtajaksi, kun edeltäjä siirtyi Turkuun vesilaitoksen johtajaksi.

Jäätyään 2009 tehtävästä eläkkeelle Mankki on jatkanut pitkäaikaista harrastustaan valokuvausta. Hänen kuviaan on julkaistu useissa kansainvälisissä näyttelyissä. Tuorein haaste on sukuselvityksen ohella makrokuvaus eli hyvin läheltä kuvatut otokset, joita hän harjoittelee investoituaan järjestelmäkameran erikoisobjektiiviin.

– Kimalaiset kiinnostavat juuri nyt eniten. Vaikka muuten en lajibongauksesta innostukaan, uuteen kimalaislajiin törmääminen on aina virkistävä kokemus. Lajeja elää Suomessa nelisenkymmentä.