<? the_title(); ?> - KVVY

Kuukauden konkari: Jouko Oksjoki

KVVY:n jätevesiosaston edellinen johtaja Jouko Oksjoki kertoo innostuneensa haastavasta työstään, vaikka olikin ajatellut uralleen vähän muuta. Suurin työmotivaatio tuli yhdistyksen aloittamasta ja edelleen jatkuvasta puhdistamonhoitajien koulutuksesta, jossa hän koki yhdistyksen voineen vaikuttaa konkreettisimmin vesistöjen puhdistumiseen: mittaustuloksetkin puhuivat sen puolesta, että kehitystä saatiin aikaan erityisesti fosfori- ja typpikuormituksen osalta.

Kokemäenjoen vesistön vesiensuojeluyhdistys palkkasi tuoreen insinöörin tämän päästyä armeijasta vuonna 1974. Tuohon aikaan yhdistyksen jätevesiosasto oli vielä jaettu kahtia, teolliseen ja yhdyskuntapuoleen. Oksjoki sai harteilleen teollisuuden jätevesien käsittelyn velvoitetarkkailuineen.

Isojen vesistökuormittajien eli selluteollisuuden puhdistusprosesseihin ei vesiensuojeluyhdistyksellä ollut Oksjoen mukaan mahdollisuutta vaikuttaa, ne hoitivat homman itse ja analysoivat kuormitustakin omissa laboratorioissaan viranomaisten siunauksella. Yhdistyksen rooliksi jäi hoitaa vesistöjen tarkkailu.

– Se oli vallitseva käytäntö silloin. Emme edes päässeet suurteollisuuden laitoksiin sisälle. Ehkä mukana oli omaa saamattomuuttakin. Eikä siinä varmaan mitään pahaa ollut, että he itse selvittivät asioita ja pyrkivät edistämään jätevesiensä puhdistusta. Mutta itse olisin toki halunnut enemmän ihan jo oman työn ja edistymisen kannalta.

Oksjoen luotsaama jätevesisektori palveli laajaa kirjoa etupäässä pieniä ja keskisuuria teollisuuslaitoksia, muun muassa meijereitä ja nahkatehtaita. Puhdistamoita niillä oli vain muutamia, nekin hyvin alkeellisia.

– Näitä hommia sitten hoidin 1980-luvun alkupuolelle asti. Kun edeltäni Markku Mutanen siirtyi isännöintitehtäviin, minulle avautui mielenkiintoisempi tehtävä: yhdyskuntien jätevesikäsittelyt ja samalla koko yhdistyneen jätevesiosaston johtajuus.

Ryhmäkuva
Kvvy:n työporukkaa vapaa-ajalla Jouko Oksjoen työuran alkuajoilta. Edessä Jouko Oksjoki, takana vasemmalta Jukka Yli-Orvola, Risto Leikas, Ami Solin, Juha Keto ja Markku Mutanen. Kuva Sirkku Armisen kokoelmista.

Uudet haasteet pitivät intoa yllä

– Olin toki koko ajan seurannut myös yhdyskuntapuolen kehitystä, ja sehän oli valtavaa 1970-luvun puolivälistä 80-luvun puoliväliin: rakennettiin paljon biologisia puhdistamoita, joita tehostettiin rinnakkaissaostuksella. Niitä sitten alkoi ilmaantua joka kuntaan, Oksjoki muistaa.

– Ehkä tyypillistä oli, että pienet kunnat toimivat edelläkävijöinä jätevedenkäsittelyssä. Ne tietysti olivat vähän hampaattomampia, niillä ei ollut voimaa taistella viranomaisten vaatimuksia vastaan. Isot sitten kulkivat jälkijunassa, niillä jätevesien käsittely oli pitkään matala-asteisempaa kemiallista puhdistusta.

Rinnakkaissaostuslaitoksilla vesistöä rehevöittävää fosforia alettiin poistaa tehokkaasti jätevedestä käyttämällä biologisen puhdistuksen ohella rautayhdisteitä. 1990-luvun alkupuolella lisääntyi tarve poistaa jätevedestä tehokkaasti myös typpeä.

– Uudet haasteet loivat oman mielenkiintonsa, työssä oli koko ajan kehitystä. Siinä ikään kuin eli itse mukana, se innoitti.

– Pontimena vaikutti myös neuvonta ja koulutus, joita tarjosimme puhdistamojen hoitajille. Pyrittiin siihen, että motivaatio ja innostus säilyy. Minun mielestäni nämä olivat suurimpia plussia työssäni.

– Tukea tuli myös yhdistyksen muilta työntekijöiltä, ja yhteistyö laboratorion kanssa pelasi mainiosti. Uskon, että koko vesiensuojeluyhdistyksen henkilökunta oli hyvin motivoitunut. Tarvittaessa se myös venyi, kun työtä oli paljon. Painettiin viimeisen päälle.

Koulutuspäivät loivat yhteistyötä

Puhdistamonhoitajien koulutus aloitettiin vuonna 1977 Vammalassa hotelli Ellivuoressa. 1980-luvun alkupuolelta lähtien koulutuspäiviä järjestettiin vuosittain toisinaan useammankin vesiensuojeluyhdistyksen voimin.

– Ne olivat odotettu tapahtuma, kurssille pääsy koettiin tärkeäksi. Siellä puhdistamonhoitajat tapasivat toisiaan ja pitivät omia pieniä meetinkejään. Ne olivat yhdistäviä ja kannustavia tapahtumia. Ja luennoitsijat olivat sitten maan parasta tasoa, Oksjoki kehuu ja muistaa tilanteen, joka koski uutta innovaatiota typen poistossa.

– Eräs puhdistamonhoitaja tokaisi, että nyt se tuli meille se nitrifikaatio käymään.

Puhdistamonhoitajien kurssitukset lähensivät Oksjoen mukaan osaltaan myös vesiensuojeluyhdistyksiä. Koulutuspäivien annista ja järjestelyistä vaihdettiin kokemuksia, ja sen mukaan yhdistykset kehittivät myös omia vastaavia koulutuksiaan. Samalla yhdyskuntapuolen toimijoiden yhteydenpito tiivistyi.

– Jopa analyysitulosten käsittelyjärjestelmät kehittyivät yhteistyön ansiosta, toki ohjelmointialan konsulttien avustuksella, Oksjoki uskoo.

– Voisi sanoa, että en ollut edelläkävijä, mutta hyvä asioiden seuraaja, Jouko Oksjoki luonnehtii omaa rooliaan yhdistyksen jätevesiosaston johtajana.

Lannanluonti vakuutti pestaajat

Jouko Oksjoki vietti lapsuutensa hämeenkyröläisessä kartanossa, jossa hänen isänsä toimi pehtoorina. Myöhemmin vanhemmat päättivät ostaa Ikaalisista maatilan, jonka töihin Oksjoki nuoruusvuosiaan osallistui kaksoissisarensa kanssa.

– Maatilan työt loivat positiivisen asenteen siihen, että vaikkei kovin suuria älyllisiä valmiuksia ehkä ollutkaan, yrittämisellä ja ahkeralla työnteolla mennään eteenpäin.

Lukion jälkeen Oksjoki päätyi kesätöihin Ikaalisten kaupungin kunnallistekniselle osastolle, jossa tehtiin muun muassa viemäreitä ja päällystettiin katuja.

– Siitä ehkä tuli jonkinmoinen innostus infran rakentamiseen. Isä kuitenkin mieli, että poika menisi maanviljelyalalle. Vaan eipä sinne Helsingin yliopiston agronomikoulutukseen ainakaan heti päässyt. Joskus sitten jouluna tuli tieto, että kyllä te voisitte tänne tulla, täällä olisi paikka. Sitä ennen olin kuitenkin jo valinnut yhdyskuntatekniikan linjan ja päättänyt aloittaa opiskelut Lappeenrannan silloisessa teknisessä oppilaitoksessa 1970-luvun alussa.

Valmistumisen jälkeen armeijassa Oksjoki alkoi miettiä sopivia työpaikkoja. Koulutuksensa pohjalta hän ajatteli, että elämäntyö sisältäisi siltojen kantavuuslaskelmia tai muuta yhdyskuntatekniikkaan liittyvää.

Kokemäenjoen vesistön vesiensuojeluyhdistyksessä oli paikka tarjolla. Ainakin sijainti tuntui hyvältä, sillä Tampereelta ei olisi pitkä matka auttamaan kotitilan töissä.

– Alasta tosin en juuri mitään tiennyt, koulutuksessakin sitä oli vain sivuttu. Tulin sitten kokelaan puvussa valintaraadin eteen. Kysyivät, että sovitkohan alalle, että mitenkäs tuo jätteen kanssa tekeminen, kauhistuttaako se sinua. Sanoin, että maatalossa on kyllä aika paljon joutunut lannankin kanssa tekemisiin.

Työyhteisö tuki ja ohjasi harrastuksiinkin

Niinpä maatilan kasvatti sai työpaikan, jossa hän viihtyi ja jakoi innostustaan eläkeikään asti.

Tehtävä koski aluksi teollisuuden jätevesisektoria, johon monellakaan ei tuolloin ollut koulutusta. Oksjoki ymmärsi, että häneltä puuttuivat varsinkin hyvät kemian tiedot, mutta käytäntö ja yhdistyksen kokeneempi väki opetti ja kannusti tekemään niin velvoitetarkkailuja kuin osallistumaan työhön liittyviin yhteistyökuvioihin.

– Erityisesti haluaisin mainita Harri Westerlingin, joka oli tämän työyhteisön hengen luoja. Mies oli hyvin empaattinen ja piti meitä jokaista arvossa. Vaikka hän ei sitten enää 1980-luvulla välttämättä ollut substanssin kanssa kauheasti tekemisissä, oli hän hyvä ja tärkeä yhteydenpitäjä porukassa.

Jouko Oksjoki kesällä 2021– Myös Reijo Oravaiseen, vaikka olikin limnologi, pystyi vesikemiallisessakin tiedontarpeessa tukeutumaan. Eikä oman osaston väenkään kanssa suukopua ollut, niin Männistön Jorma kuin Raiteen Timo olivat myös kiinnostuneita tekniikan kehityksestä ja siitä tuloksesta, mikä puhdistamoilla saavutettiin.

Nyt eläkkeellä Kangasalla asuva Jouko Oksjoki tapaa entisiä, ystäviksi jääneitä työtovereitaan, käy muun muassa kalastus- ja rapuretkillä Oravaisen kanssa.

Yhdistyksen työntekijöillä oli myös hiihto- ja muuta liikunta-aktiviteettia, joka siirtyi perintönä Oksjoen eläkepäiviin. Hän hiihtää edelleen 300–1000 kilometriä talvessa, käy äijäjumpassa ja kiipeää kodin läheisyydestä lähtevää jyrkkää rinnettä Kirkkoharjulle kävelylenkeille.

– Siellä on mahtava, valaistu kuntopolku. Lenkkireitti jatkuu harjulla seitsemän kilometriä Vatialaan asti.