Kuukauden konkari: Risto Leikas

– Yksin jouduin kaiken tekemään, muistelee alkuaikoja yhdistyksemme ensimmäinen ”kenttä”työntekijä Risto Leikas. Hän haki näytteitä mistä milloinkin pyydettiin, analysoi niitä puutteellisilla välineillä ja avusti kaiken ohessa ensimmäistä toimitusjohtajaa väitöskirjan teossa. Mittausarvojen laskennassa tekniikan huippua edusti laskutikku.

Yhdistyksen varsinainen toiminta alkoi pienimuotoisesti toiminnanjohtaja Eero Kajosaaren johdolla vuonna 1962, jolloin määritykset tehtiin kaupungin laboratoriossa. Toimistoa hoiti Eila Karttunen.

Kemistiteknikko Risto Leikas palkattiin yhdistykseen toukokuussa 1963 tutkimusapulaiseksi. Hän haki näytteitä järviltä ja alkoi analysoida niitä Teiskontien toimipaikassa pienessä kopissa.

– Piti vain rakennella kaikki alusta lähtien. Oli kynä ja paperia, ja toiminnanjohtaja hoiteli puhelinta. Jonkinlainen laboratorio piti saada pystyyn. Hommasin siihen tarvittavia välineitä, näytteet jouduin kaikki itse hakemaan, Leikas muistelee.

Aluksi pystyttiin tekemään vain perusanalyysejä, koska muuhun ei ollut mahdollisuuksia.

– Kun tulin palvelukseen, silloisilla vehkeillä ei pystynyt tekemään ravinteista esimerkiksi fosforin määrityksiä millään. Loppujen lopuksi taloon saatiin kaksi hyvää laboranttia, jotka olivat tehneet ravinnemäärityksiäkin.

– Homma oli siihen aikaan niin suuritöistä, että se vaati kahdelta ihmiseltä ihan kaiken. Mutta perusanalyysit tein itse heti iltapäivällä palattuani töihin ja pistin tulokset muistiin reikäkorttipaperille. Se oli semmoista pioneerityötä.

Lokomon labroista tutkijan avustajaksi

Risto Leikas kertoo saaneensa leipänsä aina kemiasta. Hän työskenteli toistakymmentä vuotta Lokomolla ensin teräsvalimon sulattamon kemian, sen jälkeen metallurgian laboratoriossa.

– Välillä kävin työn ohessa opiskelemassa Tekussa, kunnes Kajosaari valitsi minut avukseen vesiensuojeluyhdistykseen.

Eero Kajosaari tutki väitöskirjaansa varten järvialtaiden tyhjenemiseen vaikuttavia tekijöitä. Leikas kertoo tehneensä esimiehensä pyynnöstä vuoden ajan paljon töitä tohtorinväitöksen hyväksi.

– Jouduin tekemään tarkkaa planimetriaa, koska väitöskirjassa käsiteltyjen järvialtaiden tilavuuksien mittaus perustui täysin planimetrin käyttöön. Laskin hänelle järvialtaiden kuten Näsijärven väylän eri syvyystasojen pinta-aloja. Kajosaari näytti sitten minulle, miten laskutikun avulla näistä tasoista saatiin katkaistun kartion menetelmällä järvialtaiden laskennalliset tilavuudet.

Sukset jalkaan ja rinkka selkään

Yhdistyksen alkuvuosina näytteiden otto vesistöistä oli välillä työlästä. Talvella kohteisiin ajettiin omalla autolla niin pitkälle kuin päästiin ja loppumatka sivakoitiin suksilla painava rinkka happipulloineen selässä. Pulloja piti huolella suojella jäätymiseltä ja rikkoutumiselta.

– Se oli reipashenkistä touhua. Sitten helpotti, kun tuli kesä ja päästiin lainaveneillä perille perätuupparin avulla.

Aina ei kuitenkaan ollut helppoa saada venettä vuokrattua. Vuosikymmenten aikana tilanne parani, kun yhdistys hankki omat alumiiniset työveneet ja niihin tehokkaat moottorit matkantekoa nopeuttamaan. Talviseen kulkemiseen tulivat avuksi moottorikelkat.

Veden syvyyttä mitattiin alkuaikoina melko summittaisesti metrin välein solmituilla köysillä. Syvyysmittarit tulivat käyttöön vasta myöhemmin.

– Joutessani tein välillä myös jonkinlaisia syvyyskarttoja pikkujärvistä. Eiväthän ne tarkkoja voineet olla, mutta kyllä siinäkin syvyydet selvisivät.

Työpari lisäsi työiloa ja -tehoa

Parasta yhdistyksen töissä on Risto Leikaksen mielestä ollut se, että on saanut olla ulkona. Varsinkin uran loppuaikoina melkein joka toinen päivä kului reissussa.

Lämpimästi Leikas muistelee aikaa, jolloin hän lopulta sai vakinaisen työtoverin, kalastusmestari Jussi Ylä-Orvolan.

– Jussin kanssa teimme pitkään, pitkään työtä yhdessä. Jussi jäikin sitten vielä taloon vähäksi aikaa sen jälkeen, kun itse pääsin eläkkeelle vuonna 1990.

Työkaveri helpotti suuresti näytteenottoa, kun vielä käyttöön oli saatu tehokkaammat työvälineet.

– Kun meitä oli kaksi henkeä, saattoi kaveri ajaa toiselle lähekkäin olevista pisteistä ja itse menin sillä aikaa hoitamaan toisen pisteen. Isolla, voimakkaalla veneellä ehdittiin hoitaa samalla reissulla monta pistettä nopeasti. Talvella kelkka nopeutti työtä vastaavasti.

– Eikä koskaan sattunut mitään onnettomuutta, ei pettänyt jää alta tai muutakaan, vaikka joskus oltiin vähän huonommilla jäillä, Leikas hämmästelee.

Harrastukset veivät ympäri maailmaa

Risto Leikas viettää eläkepäiviään Tampereen Peltolammilla. Omakotitalo vaihtui jokin aika sitten rivitalokaksioon, jossa päivät kuluvat nykyisin ”syöden, juoden ja nukkuen”. Lääkäri on kieltänyt 90-vuotiaalta entisen himoharrastuksen hiihtämisen, mutta joka päivä Leikas pyrkii tekemään ainakin pienen kävelylenkin lähiympäristössä.

Nuorempana hän liikkui paljon, suunnistusharrastuksensa myötä pitkin maailmaa veteraanien maailmanmestaruuskisoissa. Kaukaisimmista matkakohteista tutuiksi tulivat muun muassa Laos, Vietnam, Kambodža, Nepal ja Australia.

– Kerran lensimme Uuteen-Seelantiin ja suunnistimme sen pohjoissaaressa viikon. Siellä oli kyllä hyvät kartat ja kivat juoksumaastot, Risto Leikas kertaa.

Vesiensuojeluyhdistyksessä mies muistetaan erityisesti hiihtosaavutuksistaan. Joka talvi hän osallistui lähes sata kilometriä pitkään Pirkan hiihtoon, kunnes 50. hiihto piti jättää viimeiseksi.

– Lopussa tuli hiihdettyä vähän terveyden kustannuksella. Kilometri ennen Kyröskoskea koko yläruumis alkoi puutua, ja piti tunti huilia ennen kuin minä onneton päätin jatkaa vielä 40 kilometriä Tampereelle. Vasta jälkeenpäin selvisi, että olin saanut sydänkohtauksen. Minulle tehtiin ohitusleikkaus kaksi kertaa peräkkäin, niistä sitten jollain lailla halvaannuin: käynti kävi huonoksi eikä puhe tahdo luistaa.

– Semmoiseksi on tahti mennyt. Mutta kyllä tämä jotenkin pyörii. Se oli silloin, nyt on nyt.